Johdanto

 

Eskolan metsärata eli Pikkurata keskisellä Keski-Pohjanmaalla oli erikoinen ilmiö suomalaisessa metsätaloudessa. Metsähallituksen omistama Pikkurata oli kapearaiteinen ja pisimmillään lähes 70 kilometriä pitkä puunkuljetusrata, joka rakennettiin käsivoimin ja sen aikaisin työvälinein vaikeakulkuisten sydänmaiden halki. Rautatie vetureineen, vaunuineen ja resiinoineen oli käytössä noin neljäkymmentä vuotta 1920-luvun alusta 1960-luvun alkuun.


Rataa pitkin kuljetetut noin kaksi miljoonaa puukuutiota tuotiin Sievin, Reisjärven, Toholammin ja Lestijärven metsistä. Liikkeellä ei ollut pelkkää puutavaraa vaan myös satoja ihmisiä erilaisine taustoineen ja tarinoineen. Suurin osa työmaiden työntekijöistä oli kotoisin lähialueilta mutta myös muualta Suomesta. Alkuvaiheessa töissä oli jonkin aikaa myös satakunta Kronstadtin linnoituksessa kapinaan noussutta ja sieltä paennutta merisotilasta Neuvosto-Venäjältä.


Eskolan kylä ratapihoineen ja rakennuksineen kasvoi voimakkaasti Pikkuradan rakentamisen jälkeen 1920-luvulla. Kylään siirtyi uusia asukkaita, sillä työpaikkoja oli runsaasti tarjolla. Yli kymmenen kilometrin matka Kannuksen kirkonkylään merkitsi sitä, että eskolalaiset järjestivät monenlaisia palveluja ja toimintoja omin päin. Esimerkiksi Eskolan työväentalon vihkiäiset pidettiin vuonna 1924. Kylän nopea kasvu ja vilkastuminen aiheuttivat paikallisessa kantaväestössä monenlaisia mielipiteitä, epäilyksiäkin, kuten Arto Ojakangas kirjoittaa Pölkynvälit-romaanissaan:


”Minusta on vain mukavaa kun eläminen kylällä on lisääntynyt. Moni muukin kylän nuoremmasta väestä on kanssani samaa mieltä. Vanhemmat ja varsinkin ne viljelijät, joiden maita jäi ratalinjan alle, ovat mummon tapaan epäluuloisia tai peräti vihamielisiä. Suurin osa körttisistä, joiden seuroissa itsekin kuljen ja joiden joukkoon lasken kuuluvani, uskovat kunnollisen elämän katoavan kylältä metsähallituksen metsäradan vuoksi. Sen kaikki joutuvat myöntämään, että Pikkuradalta saadut ansiot ovat siirtäneet monessa mökissä nälkää tuonnemmaksi.”


Metsissä hakatut puut vedettiin hevosvoimin metsäradan varteen noutopaikkoihin, joissa lastaajat siirsivät käsivoimin puutavaran junanvaunuihin. Pokasahan ja kirveen rinnalle saatiin ensimmäisiä moottorisahoja käyttöön vasta 1950-luvun puolivälissä. Lestijärvellä puutavaraa tuotiin radan varteen uittamalla. Halot kannettiin sylissä, mutta suurempi puutavara vyörytettiin tukipuita pitkin vaunuihin. Kaikkiaan neljä veturia kuljetti sydänmailta puutavaran Eskolaan, joka oli suurhankkeen toiminnallinen ja hallinnollinen keskus. Sieltä puutavara kuljetettiin VR:n junilla sahoille, tehtaille ja satamiin. Hakkuut, lastaus, lossaus ja kunnossapito työllistivät talvisin enimmillään jopa 500 henkeä. Ojakangas kirjoittaa:


”Pikkuveturi puhkuu radan suunnalla. Se kulkee taaksepäin ja työntää haloilla lastatut vaunut ison veturin jättämien vaunujen viereen. Pikkujuna pysähtyy. Mies juoksee veturin ja ensimmäisen vaunun väliin, ja kohta veturi lähtee ja vaunut jäävät. Pian vaunujen väliin pannaan lankku ja miehet alkavat kantaa sitä pitkin halkoja pikkuvaunuista isoihin vaunuihin. Sitä sanotaan lossaamiseksi.”


Metsähakkuille tulleet miehet majoittuivat radan varrelle rakennettuihin kämppiin, paremman puutteessa jopa maapohjaisiin savupirtteihin. Hevosille oli rakennettu talleja. Lastausmiehet asuivat asuntovaunuissa, joita siirreltiin radalla tarpeen mukaan. Varsinkaan alkuaikoina asuminen ei ollut hääviä ahtaissa ja kylmissä tiloissa, joissa syöpäläisetkin majailivat. Ajan myötä olosuhteet paranivat, kun saatiin toimivampia asuintiloja ja metsähallituksen palkkaamat kämppäemännät alkoivat huolehtia ruuanlaitosta ja siivouksesta.


Metsähallitus lopetti radan toiminnan 1960-luvun alussa, koska se oli käynyt taloudellisesti kannattamattomaksi. Kalusto ja kiskot myytiin romuraudaksi. Osa metsäkämpistä myytiin yksityisille ja niitä siirreltiin muualle, osa kämpistä hävisi kokonaan. Työntekijät hakeutuivat maatalouden pariin tai tehtaisiin töihin, osa muutti Ruotsiinkin.


Jäljellä on järven rannalla sijaitseva, vuonna 1947 rakennettu Saariveden kämppä ja Eskolassa sijaitseva veturitalli, joka on nykyään aktiivinen kylätalo. Kylätalon pihalle on hankittu museoveturi vaunuineen. Eskola-talon pihapiiristä löytyy metsäradan pienoismalli. Perinnekeskus sijaitsee lähellä Eskolan kesäteatteria ja maauimalaa.


Puretusta radasta on jäljellä metsätie, joka sopii hyvin vaellusreitiksi joko jaloin tai ajoneuvoin. Metsätien varrella on opastauluja, jotka kertovat paikkojen historiasta.
 

 

 

Joomla! virheenkorjauskonsoli

Istunto

Profiilin tiedot

Muistin käyttö

Tietokantakyselyt